Kolmena päivänä

 

Kolmena päivänä.
Elämässä.
Matkustan.
Halki minuuden maiseman.

Olen vihreydessä kivenä kivettyneen peikon kanssa.
Tunnen kuinka pehmeä sammal päälläni tuoksuu.
Metsä on lämmin ja kostea aamuhämärässään.
Ilossa.
Yön pimeydessä kiipeän kohti taivaita mustan puun karheaa pintaa
ja kiemuraista runkoa pitkin.
Kohoan korkeuksiin hämärässä hapuillen,
mutta tuntematta lainkaan pelkoa.
Voimassa.
Tulen sinne missä välille jääneet pelästyneet sielut odottavat
paluuta alas tai nousua ylös.
Ne uinuvat, keinuvat, tärisevät ja sinkoilevat,
eksyneinä ja pyöreinä, kaikissa sateenkaaren väreissä.
Säälissä.
Unen raahauduttua pudottamaan minut hyväilevään syliinsä,
valtaa maiseman vielä syvä sininen ja siinä kalliomaalauksen poro.
Kysymyksessä.

Aamulla peilistä katsoo kummastellen joku muu,
se kertoo kauttani että minun yksi tieni on
yrittää auttaa sieluja määränpäähänsä.
Hämmennyksessä.
Sytyttäessäni rinnassani eheyttävää kynttilänliekkiä,
näen sisälläni sieluni mustan railon.
Surussa.
Kunnes kerään liekkini isommaksi ympäröivästä tulestani
ja alan roihuta iloisesti suurena palona metsäaukella.
Vahvuudessa.
Tuli muistuttaa suuruudellaan meidän ihmisten pienuudesta.
Lopulta palan revontulien alla enää pieninä kipunoina
tummassa sammaleessa.
Vapaudessa.
Illalla kohtaan kohtalon kera yhden henkeni heimon.
He ovat uusia olentoja, mutta vanhoja tuttuja.
Onnessa.
Matkustan heidän kanssaan rummun rytmillä etsien kauniita auttajiani,
kun äkkiä syövereissäni jysähtää voimakkaasti ja muutun metsäpeuraksi.
Käsittämättömyydessä.
Juoksen täyttä laukkaa sinisillä tuntureilla,
aina rakkaalle tuulevalle jäämerelleni asti,
vuodenaikojen ja
maisemien vaihtuessa kiitäessäni halki pohjoisen.
Keveydessä.
Ilman ja kuuloni täyttää sierainteni puuske ja
höyry talvimaisemassa.
Kuusien tuoksu, taivaan värit, minun maatani,
minun voimaani.
Turpa lumisen jäisenä nauraen nautin olostani.
Valtavassa onnessa.

Minä puhkun ja puhisen,
puhallan ja parannan,
rakastan ja iloitsen.

Nöyryydessä.
Kiitollisuudessa.
Ymmärryksessä.

Meren rannalla maitovalas huikkaa vastauksen mietintääni
horisontista;
kaikki ajallaan,
sielu on matkallaan,
raollaan kuin kaivon kansi!
Kärsivällisyydessä.

Vielä muutun maaksi.
Olen raskasta, märkää, tuoksuvaa punasavea.
Kuorrutan kehoani kerroksittain, valelen maaperää iholleni.
Kunnes puhallan saven kovaksi ja kivetyn maahan.
Kalliona katson surullisesti maailmaa,
ihmettelen ihmisten välinpitämättömyyttä Äiti-maata ja
toisiaan kohtaan.
Onnettomuudessa.
Sittemmin olen voimistuva tuuli.
Pyöritän maailman puiden lehtiä myrskyten,
lakaisen puhaltaen ilmoille santaa ja oksia.
Etsin pyörteissä ihmisten epäoikeuden tapoihin vastauksia.
Hiljalleen tyynnyn istumaan kivelle repaleisessa mekossani
ja alan hyväksymään ettei kaikkeen ole vastausta.
Käsityksessä.

Lopulta valun vetenä alas vuorenrinteitä meren aaltoihin.
Olen heiluvana levänä nauravan valaan seurassa.
Sitten nousen rantaan ja muutun primitiiviseksi luolaihmiseksi.
Katson vihreää, tyhjää maisemaa ja
ymmärrän, ettei onneen tarvita muuta kuin tämä.
Rauha, luonto ja sen antama ravinto.
Kanssani Äiti-maa ja Isä-taivas.
Pyhä yksinkertaisuus.
Onni.
Autuus.
Siunaus.

Dia Hohdevirta