Metsänkehto

 

Metsä lohduttaa kuin äidin syli. Mätäs on pehmeä istua, linnut tulevat liki. Kuuset kaartuu taivaan kanteen ja lampi kirkas loistaa. Purot soljuvat puiden lomaan ja vienot vanamot vaappuvat.

 

*

 

Huomaan kaukana ison kiven ja pyrin sen juurelle. Kivi on karhea, sammaleinen, vanha ja viisas. Kiipeän sen laelle ja laulan:

Metsään mielin
mättähälle
puhtaan lammen rantaan.
Lammen peili
heijastaapi
kirkkaan sielun pohjaan.
Mieli lepää,
tuuli laantuu,
sydän puhdistuupi.
Aurinkoinen
rauha saapuu,
ilo vallan saapi.
Vanhat kuuset ympärillä
mua vartioivat,
huoleni ne kuuntelevat
hiljaa huokaoivat.
Metsänkehto mielessäni
tyynnyttelee tuskan,
säilyy voima sydämessäin
kiitos joka puskan!
Aurinko mua ohjaileepi,
lämpö ottaa vallan.
Luonto kuulas heräileepi,
linnut laulaa kauan.
Kuljen polun mutkikkaisen,
linnuille mä kuiskaan,
kiitos teille kaunokaiset
laulunne mä muistan.
Kunnes päivä kumottaapi
aina kuuta kauempaa
silloin kukat ensimmäiset
hymyilyttää kulkijaa.
Polku jatkuu
piennar vaihtuu
jalka kulkee kevyesti
yli juurten, kivikoiden
hiljaa kuljen läpi maiden,
mantujen ja kukkuloiden.
Koko kauniin elämän.

 

Sitten lentää pieni talitiainen ihan lähelle minua. Se tuijottaa oksalla minua päätänsä keikuttaen. Juttelen sille. Tyy-ti-tityy. Olemme yhtä ja samaa perhettä. Metsän väkeä. Hyppään alas kiveltä ja möksähdys saa minut nauramaan, kuinka ihmeessä nuo isot hirvet liikkuvat niin hiljaisesti. Niiden täytyy muuttua välillä näkymättömiksi. Minäkin muutun. Ääriviivani liukenevat lammen veteen, sukellan syvälle viileään virtaan. Eikä minua enää kukaan huomaa.

Matkalla Ahti helistelee simpukkavaltikkaansa ja kuiskaa: "Viileä voima sut koossa pitää, luottaa voit sä siihen." Saan simpukan sinisen kuin taivas. Vedenväelle kiitos! Simpukan kanssa kulkiessa tuntuu kuin olisi osa salaisuutta. Veden väki seuraa ja muistuttaa elämän kulusta, virrasta. Se muodostuu hetkistä. Niinkuin nyt.

Anne Heino