PUHEENJOHTAJAN BLOGI

Tie Maaäidin luo

Tämä kesä on mennyt vahvasti taloa remontoidessa, eikä juuri muuhun ole jäänyt energiaa. Shamanismini on muutenkin muovautunut hetkessä olevaksi ilman ylimääräisiä seremonioita tai suitsutuksia, tavallisen arkiseksi elämäksi. Kansainvälisillä shamanismi-aiheisilla keskustelufoorumeilla, onkin sitten asiaa tullut edes hieman tutkittua.

Siellä törmäsin mielenkiintoiseen väitteeseen, että Michael Harner on pahinta, mitä shamanismille on tapahtunut viime vuosisadalla. Väitteen allekirjoittivat useammat shamaanin tointa harjoittavat ihmiset, jotka ovat käyneet perinteisen, kisälli-tyylisen koulutuksen. Ajatus oli sikäli mielenkiintoinen, että edustaahan Michael Harner juuri sitä core(ydin)shamanismia, josta meidänkin seuramme on juurensa saanut. Tietenkin on ymmärrettävää, että kymmenen vuoden kisällikoulutuksen aikana, kun elää ja hengittää yhdessä heimokulttuurin kanssa, verrattuna yhden viikonlopun kurssitukseen on asian tuntemus aivan eri sfääreissä. Ja tietenkin vaarana lyhytkursseissa on, että ei nähdä metsää puilta, että shamanismissa on kyse yksinomaan parannustekniikasta tai henkikontaktista. Jostain tietysti täytyy aloittaa, ja ymmärrys ja näkemys kasvaa sitten vähitellen.

Shamanismilla on maailmanlaajuiset yhtymäkohtansa eri kulttuureissa. On hyvä kuitenkin huomata, että eri kulttuureilla on myöskin täysin eriävät tavat, seremoniat, jumaluutensa tai henkensä mihin koko toiminta pohjaa. Itse olen kovasti kaivannut nimenomaan oman kulttuurini tapaperinnettä, joka on vuosisatojen saatossa monin osin unohtunut ja kadonnut. Harnerin metodi, joka on luotu yhdistelemälle eri traditioita keskenään, ei tähän juurikaan pysty tarjoamaan muuta kuin työvälineet tutkia aihetta. On hyvä ymmärtää, että Harnerin opetus ei edusta mitään traditiota, vaan on monesta eri lähteestä koostettu, mikä on tehokas ja toimiva sellaisenaan, mutta ei liity mitenkään paikalliseen tapakulttuuriin. Omat juureni ovat tässä maassa. Siinä mielessä oloni on kuin käenpojalla: Minut on laitettu varsin hyvälle kasvupaikalle, jossa vielä raivasin tilaa itselleni, ja sitten kun kasvoin isoksi huomasin olevani jotain aivan muuta kuin kasvattivanhempani.

Sama asia on vaivannut myös muita, esim. Brittein saarilla shamanismia harjoittavia, tai yleensä uuspakanoiksi itseään kutsuvia. Esi-isien opit ja henkiset perinteet/tavat ovat kadonneet, ja niitä pyritään löytämään uudestaan. Tiedot ovat kuitenkin parhaimmillaankin vajavaisia, ja tulkinnan varaa on. Tosiasia on niin heillä kuin meilläkin, että menneeseen ei ole paluuta. Vaikka kuinka täälläkin yrittäisimme elvyttää vanhoja perinteitä, tutkia ja etsiä historiallisia viitteitä siitä, miten täällä on missäkin tilanteessa toimittu, niin emme silti yltäisi sen ajan ajattelutapaan tai käsitykseen maailmasta. Vanhoja runolauluja on toki kerätty, mutta missä yhteydessä niitä on käytetty, ei ole taltioitu. Lienee turhaa haihattelua yrittää matkustaa ajassa taaksepäin.

Sen sijaan, että yrittäisimme etsiä menneitä, ja jo kadonneita asioita, voisi olla rakentavampaa luoda uudet menettelytavat sopimaan tähän aikaan ja tämän ajan ihmisille, ja käyttää menneitä tapoja niiltä osin, kuin ne ne sopivat. Se voi olla arvokaskin lahja, että löydämme taas yhteytemme luontoon ja olevaan enempi omin ponnisteluin, ilman valmiita tienviittoja, menemällä metsään kuunnellen, ei vain korvilla, vaan koko olemuksella. On parempi, että tavat, joilla henkiä, metsää, maata, esi-isiä kunnioitetaan, nousee henkilökohtaisesta ymmärryksestä kuin ulkokohtaisesta opiskelusta, jolloin asioiden suhteet ja tarkoitukset jäävät helposti sisäistämättä.

Ja hyvää Karhun Päivää kaikille Karhuille 13.7.2009.

Jussi

 
Sivua muokattu viimeksi 07.04.2010