PUHEENJOHTAJAN BLOGI

Tammikuussa 2008

Lueskelin tässä uutta Kumua ja narsistiseen tapaan omaa kirjoitelmaani inkkarileiristä. Siitäpä ihmettelin hieman, kun olin perustellen todennut, etten pitänyt seremoniakäytäntöjä suoranaisesti shamanistisina, kun toiminta perustui enempi rukouksiin, pyyntöihin kuin suoraan kontaktiin ja vuorovaikutukseen henkien kanssa. Ihmettelyni ehkä ennemmin kohdentui seuraavaan lauseeseen, kun en pitänyt heitä kovin animistisinakaan. Mitähän olin mahtanut tuolla tarkoittaa niin kirjoittaessani. Sepä alkoi vaivaamaan mieltäni, etten saanut unta, joten ajatuksia purkamaan...

Ilmeisesti minulle on kehittynyt seuran ihmisten ja toimien kautta käsitys, miltä shamanistisen/animistisen toiminnan pitäisi näyttää tai olla. Kurssin vetäjänä oleva arizonan intiaani ei ollut millään lailla hihhuli, eikä korostanut itseään millään lailla. Päällisin puolin mies näytti täysin tavalliselta länsimaisine farkkuineen, uikkareineen, takkeineen. Seremoniatyöskentelyn aikoina ei ollut minkäänlaista esitystä eikä yritystä transsiin menemisestä tai henkien kanssa kommunikoimisesta. Ilmeisesti näistä seikoista johtuen, en pitänyt häntä ”erityisen” animistisena. Totta puhuen hän oli kyllä omana itsenään vaikuttavampi, kuin jos olisi yrittänyt jotain ”erityistä”, eli mitään negatiivista ”erityisen” animistisuuden puutteeseen ei liittynyt.

Sitten jälleen kerran alkoi mietityttämään shamanismin ja animismin käsitteet: ...tietoista käsitystä siitä, että kaikki on elävää jne. Tyttökaverini hoitaa täällä kotona lintujen ruokintaa, vie pupuille porkkanoita ja heiniä syötäväksi, puuhaa ja häärää kukkien ja kasvien kanssa. Voisin kuvailla toimintaa ympäröivää elämää rakastavaksi eri ilmenismuodoissaan. Tuo rakkaus ja huolenpito ilmenee luontaisesti, spontaanisti, eikä siis ”tietoisesti”. Shamanismiin hän suhtautuu epäilevästi ja pelokkaastikin. Se on jotain vierasta. Tässä vaiheessa ilmenee kyseenalaistava ajatus, että kummassa on enemmän shamaania: Siinä joka satunnaisesti paukuttelee rumpua ja kommunikoi henkien kanssa, vai siinä joka hoivaa elämän eri muotoja (eläimiä, kasveja ja ihmisiä) lähiympäristössään? – Eli toteuttaa käytännössä parantajan tehtävää.

Samankaltaista ajatusta kävi mielessä, kun aloin suunnittelemaan tulevan peruskurssin runkoa. Tein matkaa siitä, että mitä ohjeistaa ihmisille suomalaisesta shamanismista. Vastaukseksi sain, että tärkeintä on muistaa henkiä ja rakastaa heitä kuin omia sukulaisiaan. He kuulevat kyllä pyyntömme. Tärkeää oli myös kuulla heitä ja totella saatuja ohjeita. Ymmärsin, että jatkuvalla muistamisella voidaan saada jatkuva yhteys omiin auttajiin ja kuulla heidän ohjeitaan ja saada heidän apuaan milloin vain, ilman transsimatkoja. Vasta toisen matkan aikana henkimatka kuvattiin oivaksi apuvälineeksi yhteyden pitoon. Siltikään se ei mielestäni saa olla toiminnan itsetarkoitus, vaan shamaanin olemassaolon tarkoitus täytyy edelleen liittyä entisaikojen tapaan, elämän palveluun. Voisin jopa ehdottaa, että tekisimme vähemmän matkoja ja enemmän konkreettisesti tuntuvia tekoja lähimmäistemme, esi-isiemme ja luonnon eteen.

Shamanismin käsitteeseen liittyen samoin perustein pystyisi halutessaan kristinuskoakin sanoa shamanistiseksi kuin pohjois-amerikan intiaanikulttuureja. Myös kristinuskoa voi tulkita niin, että jumalan luodessa maan, taivaan ja kaiken muun, loi se kaiken itsestään. Eli kaikessa, mikä on, on jumalan henkeä. Eli myös kristinuskossa voi nähdä kaiken ja kaikessa olevan henkeä samoin kuin shamanismissakin. Kristinuskon seremoniakäytänteet, rukoukset ja pyynnöt itseään suuremmalle hengelle eivät välttämättä suuresti eroa ajatukseltaan alkuperäiskansojen vastaavista. Jokapäiväisen leivän sekä oman ja lähimmäisten terveyden turvaamisestahan pyynnöissä on useimmiten kyse. Intiaanikulttuureissa sekä euroopan luostareissa on molemmissa omaa kehoa kidutettu ns. jumalan tai hengen vuoksi. Intiaanit uhratakseen omaa lihaansa ja siten saavuttaakseen hengen suosioita ja munkit rangaistaakseen itseään jota olisivat arvollisemmat jumalansa edessä.

Suuren yhtymäkohdan shamanismin ja kristillisyyden kohdalla tuo Francicus Assisialainen. Katolinen kirkko on valinnut hänet luonnonsuojelun suojeluspyhimykseksi. ”Niin kauan, kuin maailmassa on lapsia, kukkia ja lintuja, niin kauan on toivoa”, Franciscus sanoi. Franciscuksen mukaan paratiisia ei voinut kuvitella ilman eläimiä, ilman lintuja, ilman laulua ja soittoa. Tradition mukaan Franciscus olisi saarnannut myös eläimille. Erään kertomuksen mukaan Gubbion kaupungin asukkaat pelkäsivät sutta, joka oli aiheuttanut jo paljon pahaa. Franciscukselta pyydettiin apua. Hän tapasi suden ja puhutteli sitä lempeästi. Franciscus sopi suden kanssa, eikä se enää myöhemmin ahdistellut kaupunkilaisia. Kaupunkilaisten ei tarvinnut siis tappaa sutta (wikipedia). Franciscuksen elämänohjeisiin kuului sekin, että oma tie ei ole ainoa tie jumalan luo. Vaikuttaa siltä, että mies oli osunnut olennaiseen. Se, että pystyy kommunikoimaan eläinten, kukkien ja henkien/jumalansa kanssa ei tarvitse mitään tekniikkaa tuekseen, vaan hyvää tahtoa.

Se, onko kulttuuripiiri totemistinen, animistinen, shamanistinen, läntinen kristillisyys, hinduismi, idän shintolaisuus merkitse mitään. Samoin kuin suomalaiset lähes tuhosivat metsänsä 1800-luvulla liiallisella kaskeamisella, samoin amerikan intiaaneissa oli samaa typeryyttä kaataessaan maahan kokonaisia kirsikkapuumetsiä kerätäkseen kirsikoita. Saman typeryyden tuloksia nähdään nykyään Kreikan maanvyörymäonnettomuuksissa että afrikassa aavikoitumisena. Samoin kuin luonnon ja elämän arvostukseen liittyvät asiat ovat yleismaailmallisia, niin on typeryyskin, kulttuurista riippumatta. Inkkarileirin opettajan tai Franciscuksen esimerkin mukaan toivoisin, että itsekin osaisin luopua itsekorostuksesta ja keskittyä ja ymmärtää, mikä elämässä on olennaista.

Jussi

 
Sivua muokattu viimeksi 07.04.2010